lauantai 29. lokakuuta 2016

Essi ei vaan tajuu



Oon aina ollu sitä mieltä että kuva kertoo enemmän ku tuhat sannaa. Oon vieläki sitä mieltä. Tällä snapchatista tallennetulla kuvalla halusin vain ilmaista omaa kielellistä ja henkistä turhautumistani, vaikka harjoittelua on takana vasta kaksi päivää.
Miksi turhautuminen? Siksi, että vaikka odotin jonkinmoista kielimuuria sairaalassa potilaiden ja hoitajien kanssa, en osannut aavistaa että osastolla, jossa tulen seuraavat viisi viikkoa työskentelemään ei ole oikeastaan ketään joka puhuu englantia.

Ensimmäisenä päivänä sairaalassa, joka oli siis torstai, tapasin osastonhoitajan, joka on siis ns. ohjaajani yhden toisen hoitajan kanssa. Aamu alkoi sillä, että osastonhoitaja tutustutti minut paikkoihin. Sairaalalla mahtaa olla hyvät resurssit, kun kerta heillä oli varaa pitää tulkkia mukana tällä esittelykierroksella (kyseessä oli siis nuori sairaanhoitajaopiskelija, mutta vähän kävi sääliksi kun hänkin oli ensimmäistä päivää harjoittelussa ja heti englannin tunnille joutui, hehe).
Edellisten opiskelijoiden kokemuksista osasin jo odottaa, ettei minulle suotaisi samanmoista vastuuta hoidollisesti kuin Suomessa, mutten osannut kuvitella että joutuisin päivän seisoskelemaan käytävällä ja miettimään, koska pääsee kotiin. Suoraan sanoen päivän päätteeksi oli niin pettynyt olo, että halusin vain kämpille nukkumaan ja nukkua sen viisi viikkoa!

Olen siis "Intensive care"-osastolla harjoittelussa. Pääosin osastolla on kirurgisia potilaita, eli heitä, joille on suoritettu jokin toimenpide. Tehotarkkailuksikin sitä voisi kutsua. Osastolla on 16 potilaspaikkaa, tällä hetkellä 13 potilasta. Aamuvuorossa on 6 hoitajaa, illassa 5 ja yössä 4. Tykkään hirveästi ideasta, ettei hoitajilla ole montaa potilasta per työvuoro. Varsinkin, kun aiemmissa harjoitteluissa on tottunut hoitamaan monia eri potilaita päivän aikana.


Perjantaipäivä menikin sitten paremmin, kun toinen ohjaavista hoitajistani "nakitti" minut hoitajalle, joka osaa muutaman sanan englantia. Näin jo hänen kasvoiltaan, kuinka hän yritti kertoa minulle mitä ripuli englanniksi tarkoittaa, muttei tiennyt sanaa. Onneksi se on melkein sama saksaksi ja englanniksi, niin oli helppo ymmärtää! Monet lääketieteelliset sanat ovat niin kansainvälisiä, että ne kuullostavat melkein samalta sanot sen sitten millä kielellä tahansa. Suomihan on sitten täysin poikkeus koska sanat "ripuli" ja "diarrhea" eivät oo toisia lähelläkkää.

Perjantaina pääsin toteuttamaan perushoitoa pääosin. Pesut ja kuivitukset tehdään osastolla sängyssä. Pesuissa käytetään vatia, jossa on saippuavettä ja pyyhkeitä pesemiseen. Se on mun mielestä outoa, koska osastolta löytyy kuitenkin iso suihkutila. Semmoisen käsityksen sain, että on hankala pestä potilaita suihkutiloissa, kun heillä on niin paljon letkuja ja muita osia, jotka eivät saisi kastua. Heillä ei myöskään ole lavitsaa (suihkusänky suomalaisittain). Yksityisyyttä sairaalassa ei kunnioiteta samalla tavalla kuin Suomessa. Huoneiden ovet ovat auki, kun esimerkiksi pesuja tehdään. Hoitaja saattaa pesuja tehdessään jutella huoneessa olevalle toiselle hoitajalle, joka tekee pesuja toiselle hoitajalle. En ymmärrä? Potilaiden välissä ei ole väliverhoa tai mitään. Intimiteetti unohdetaan kokonaan.

Jokainen potilas on monitoroitu, eli heidän verenpaine, syke, hengitystiheys ja hapensaanti näkyy reaaliajassa monitorilla, ja arvot kirjataan tasatunnein paperille. Heillä ei ole samanlaista kirjaussysteemiä koneella kuin Suomessa, joten kaikki tehdään kirjallisesti paperille. Letkuja löytyy siis sieltä sun täältä ja vaikka kuinka paljon. Ne hankaloittavat huomattavasti potilaiden siirtämistä paikasta A paikkaan B.

Erityisen positiivinen yllätys oli se, kun osastolla käytetään pelkästään nitriilihanskoja! Ja niitä osastolla käytetään kokoajan. Edellisiltä opiskelijoilta sain taas sellaisen kuvan, ettei niitä käytetä miltein ollenkaan. Mutta saan suojata itseni, mikä on mahtavaa!

Summa summarum, yhtä hoitajaa ja yhtä englantia puhuvaa lääkäriä lukuunottamatta (joka ei osastolla ole kuin muutaman tunnin päivästä) tunnen itseni erittäin ulkopuoliseksi. Hoitajien kasvoilta huomaa, etteivät he minua sinne erityisemmin halua. Ei se mua haittaa, kyllä mää ymmärrän. Ehkä ne mulle vielä lämpenee! Tai sitten täytyy opetella sitä saksaa.


No mut hei me mentiin Heidin kanssa tännään kaupungille ja pysähyttiin aivan mielettömän söpöön kahvilaan josta sai maailman sulosimpia ja ihanimpia kuppikakkuja! Otettiin molemmat yhet ja puolitettiin, saatiin vähä niiku kaks yhen hinnalla! Ne oli niiiin nameja. Semmoset pienet kuppikakut mitkä me ostettiin makso 2,50e. Isot kakkuset oli aivan huikeen isot. Valittiin meiän herkuiksi semmonen vihreätee-saksanpähkinä kuppikakku ja sitruuna-karamelli kuppikakku.





Voin vannoa, ettei ollu viimenen kerta kun käyn herkuttelemassa tuolla jotain aivan syntisen hyvää! Suosittelen tuota paikkaa lämpimästi kaikille kuppikakkuja rakastaville kanssaihmisille, jotka joskus eksyvät Weimariin.

Ens tiistaina mää meen taas töihin. Jospa silloin olis jo helpompaa! Nyt mää leppään viikonlopun yli ja vielä maanantainkin.

Soronoo!

2 kommenttia:

  1. No miten menee nyt? Onko yhtään helpompaa? Ettei tarvitse toivoa viiden viikon unia. Äkkiä sinä opit saksaakin, ainakin auttavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paremmin! Enkä ole oppinut saksaa yhtään sen enempää mitä osasin alussakaan, mutta löytyi lääkäri joka nostatti omaa mieltä :) loppu viikosta kuuluu lisää!

      Poista