maanantai 7. marraskuuta 2016

Winter is coming.





Mää päätin pitää semmosen reilu viikon tauon blogista ihan tarkotuksella, totutella tähän arkeen ja ympärillä pyörivään uuteen kulttuuriin ja jakaa sitten näitä kokemuksia! Viime viikolla meillä oli maanantai vapaa, koska oli jonkinsortin halloween tai joku. Mää päätin viettää edeltävän viikonlopun leväten ja keräten voimia seuraavalle työviikolle.
Olen aivan rakastunu Weimarin kaupunkiin, taloihin ja luontoon! Kaikki täällä on värikkäämpää ja jotenki on helpompi hengittää kaukana omasta arjesta.

Oon ollu kuitenki hirveen laiska, mitä tulee museoiden kiertämiseen ja ns. "suunniteltuun hauskanpitoon". Tykkään vaan mennä ilman päämäärää ja oppia uusia asioita kun ne sattuu eteen. Ja juuri sillain oon täällä toiminu.
Mitä mää oon täällä sitten muutaman viikon aikana oppinu? Ainakin sen, että ruokakaupassa ruoka on hirmusen halpaa, ja oon siitä tosi onnellinen. Ja olen oppinu pärjäämään saksalla tehdessäni ruokaostokset, ainaki osittain. Joskus kaupantäti naurahtaa ku sanon suomeksi kiitos. Saksa kielenä on hirmusen vaikeaa ääntää. Koitin yhdelle hoitajalle kerran imitoida, miltä se kuullostaa ja se vaan nauro ja sano takasin että kuullostaa niinkun tukehtuisin omaan oksennukseen.
Tehdään siis molemmat töitä klo 07:00-13:00 ja illat meillä on vapaat. Syy lyhyisiin päiviin on siinä, että kolmen kielen prosessoiminen päivän aikana vie hirveästi voimia ja tämän vaihdon tarkoituksena ei ole pelkästään työskennellä, vaan tutustua myös kaupungin/maan kulttuuriin ja tapoihin.



Tavat on tullu jo tutummiksi. Täällä hoetaan paljon sanaa "kiitos". Siis saksaksi tietenkin. Mutta se korostuu aina kun olet vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa. Ja kieli kuullostaa hauskalta, sillä se on samalla intohimoinen, vihaisen kuuloinen ja kuitenkin tavat ovat kohteliaat.
Paitsi ei kaikilla se kohteliaisuus tule sieltä takaraivosta. 
Viime lauantaina juttelin videopuhelua kaverin kanssa kämpän edessä, koska en halunnut herättää Heidiä. No, siihenhän tupsahti joku mies kottikärryjen kanssa ja sanoi minulle jotain saksaksi. Siihen totesin ystävällisellä äänellä, että hänen on puhuttava englantia, jotta ymmärtäisin. "Etsitkö jotakuta?", hän kyssyy hyvällä englannilla. Vastaan, että en etsi, juttelen tässä ystäväni kanssa. Ja hän päättää ottaa minusta kuvan! No minä supisuomalainen pikkutyttö menen vähän hämilleni, mutta rohkenen kuitenkin kysyä että miksi ihmeessä minusta piti kuva ottaa. "Turvallisuuden takia". "TURVALLISUUDEN TAKIA? Mitä mää olen tehnyt? Mää asun tässä talossa?". Ukko tokaisee että "hieno juttu" ja lähtee kipittelemään meiän talon vieressä olevaan autotalliin. Tässä vaiheessa mulla palo pinna, koska jos edes itse en halua ottaa itestäni kuvia niin ei ole oikeutta tuntemattomallakaan musta kuvia räpsiä. Lompsin sitten perään sinne autotalliin ja kysyn kohteliaasti että voisiko hän sen kuvan poistaa, koska en halua että minusta otetaan kuvia ja asun tässä talokompleksissa. Näytin hänelle myös avainta (ei ehkä maailman viisain teko, mutta teinpä silti). Hän väittää ettei ymmärrä minua, ja heittää minut ulos autotallista ja sulkeutuu sinne itse todennäköisesti vaihtamaan talvirenkaita autoon, jotka hänellä oli kottikärryssään. Olin tässä vaiheessa sulkenut jo puhelun ystäväni kanssa ja hermostunut miehen reaktiosta. Päätin jääräpäänä odottaa sitä miestä oman ulko-oveni edessä.  Kului 15-20 minuuttia, kunnes kuulin autotallin oven avautuvan ja sulkeutuvan. Otin kännykkäni esille ja päätin napsaista hänestä kuvan "turvallisuuden takia". Kysyin sitten mieheltä, että miltäs tuntuu kun kuvia otetaan tosta noin vaan kysymättä? Hän vastasi, että jos voin todistaa asuvani talossa, niin hän poistaa kuvan. Avasin sitten ulko-oven avaimilla ja hän sitten näytti, että poisti kuvan minusta. Samalla hän selitti, että tällä asuinalueella on ollut hämärien hoobojen kanssa ongelmia, eikä hän koskaan ennen ollut nähnyt minua, niin oletti sitten että olen joku hämärä heppu. Naurahdin, poistin miehen kuvan omasta puhelimesta, pyysin anteeksi lapsellista käytöstäni ja hän pyysi minulta anteeksi koko tätä episodia, toivotti hyvää päivänjatkoa ja sanoi että nähdään taas. Vaikka loppu hyvin, kaikki hyvin, niin ei kyllä varmasti nähdä. Itsetuntoni koki hirmuisen kolauksen, kun minua luultiin hämäräksi hillujaksi.
Tarinan opetus? Meikkaa ennen kuin menet ulos.


No mitä muuta? Onhan mulla koko viime viikon harjoittelut puimatta. Tiistaina oltiin 2 minuuttia myöhässä töistä. Heidi on varmaan blogissaan kertonut tarinan, mutta pakko nauraa vielä ja muistella Heidin panikointia!


Heidillä unohtu työkengät kotia, ja se huomas asian kun oltiin matkalla bussipysäkille. Tässä ylhäällä näätte Heidin tekemän raapustuksen hänen työkavereille, niille jotka enemmän tai vähemmän puhuvat englantia. Hän raapusti tämän meidän bussimatkalla. "Apua mitä tapahtuu nyt ku ollaan myöhässä?""Voin vaikka vannoa että ei mittään".
Ei tää juttu ollukkaa enää niin hauska ku tän kertoo melkeen viikon myöhässä. Koko tilanne viime tiistaina oli vaan niin koominen. Ja ne jotka Heidin tuntevat osaavat kuvitella tilanteen! Kuvitelkaa taustalle muumien tunnari ja Heidi hyppelemässä pikaseen meiän kämpille huudellen "VOI HITSI!".

Nimikyltti, jossa mitä todennäköisemmin lukee, että olen harjoittelija
Mitäs sitten? Muahan ärsytti ekalla viikolla ihan hirmusesti se, ettei kukaan puhu englantia. Tälläpä viikolla puhui. Tai siis viime viikolla. Ei hirveen hyvin, mutta ymmärrettävästi. Ja arvostan ihan hirmusen paljon sitä, että ne hoitajat, kenen seurassa viime viikon pyörin, yrittivät parhaansa mukaan selittää ja opettaa, mitä siellä osastolla tehdään. Ja vaikka viime perjantaina minulla oli hoitaja, joka on kotoisin Tsekeistä, mutta puhuu saksaa ja ei osaa yhtään englantia, sain tehdä hänenkin kanssaan paljon asioita.
Surkiat työtöppöset!
Meillä ei täällä teho-osastolla ole oikeastaan ollenkaan potilaita, joille täytyy avata suoni-yhteys, joten neuloja täällä ei käytetä kuin lääkeliuoksia sekoiteltaessa ja lääkärin toimesta. Miltein kaikki lääkkeet menee i.v- tai i.a-kanyylien kautta. Oon päässy näkemään erilaisia toimenpiteitä, kaikista haluan kertoa, mutta kerron niistä enemmän varmaan niille tarkoitetussa postauksessa, jossa avaan vähän toimenpiteen prosessia, tavoitteita jne. Mieleenpainuvin kokemus viime viikolta oli itsenäisesti EKG:n ottaminen ja itsenäisesti dialyysikoneen valmistelu potilasta varten. EKG tuli viime viikolla tutuksi. Mulla on hämärä muistikuva, että koulussa on joskus juteltu että niissä pömpeleissä on ohjeet, miten ne läpyskät pitää laitella. No eihä tuolla tehotarkkailuosastolla. Kaiken pitää näemmä tulla selkärangasta. Onneksi olen opiskelija, ja hoitaja sai minua ekalla kerralla opettaa! Toisella kerralla tein kaiken itsenäisesti, ja meni nappiin! Olin aivan mielissään. Muistan jopa johtojen värit ulkoa ja mihin ruumiinosaan ne menee. 
Dialyysimasiinassa oli onneksi ohjeet, kuvalliset vieläpä! Oli sitäkin enemmän johtoja ja komponentteja, joita piti yhdistellä oikeaan paikkaan. Ja ensimmäisellä kerralla hoitaja katsoi vieressä, mutta siihen en tarvinnut hirveästi avustusta.
Mitä mää muuta? Olen saanut toteuttaa lääkehoitoa, ottaa verinäytteitä, toteuttaa perushoitoa, hoitaa haavoja ja kuten aiemmin sanoin, nähdä tosi mielenkiintosia toimenpiteitä, mutta niistä kerron lisää myöhemmin!
Olen päässy tuohon työporukkaan paremmin mukaan. En ole varma, olenko kertonut aiemmissa teksteissä, että osastolla on kaksi osastonhoitajaa, lääkäritiimi ja yksi hoitaja kahdelle potilaalle. Osastonhoitajista toinen on töissä, toinen vapaalla. Toinen näistä osastonhoitajista on osoittautunut nyrpeäksi naiseksi. Hän ei selvästikkään ole pitäny musta koko tänä aikana, ja tuskin tullee pitämään. Enkä ole ainoa ihminen, joka on kokenut hänet epämiellyttäväksi työkaveriksi. Viime perjantaina koululta tuli semmonen mukava nainen kysymään, että miten mulla menee ja tämä kyseinen osastonhoitaja tuli kysymään että "millon sää Essi lähetkään?". Ei tuo kysymys niin pahalta kuullosta, mutta lisää siihen näsäviisas, omahyväinen, kaikkea vihaava äänensävy.
Tätä yhtä hoitajaa lukuunottamatta, hoitajat joiden kanssa olen ollut tekemisissä ovat erittäin vastaanottavaisia ja ymmärtäväisiä, yrittävät parhaansa mukaan ymmärtää, mitä yritän sanoa, ja minä teen samoin.
Tänään on maanantai ja mullon maanantai mood! Semmonen perussuomalainen maanantai mood, ei Heidin maanantai mood.
Mää nyt meen kauppaan mettästää katkarapuja huomiseen risottoon!

Päiväänne piristävin terveisin,



lauantai 29. lokakuuta 2016

Essi ei vaan tajuu



Oon aina ollu sitä mieltä että kuva kertoo enemmän ku tuhat sannaa. Oon vieläki sitä mieltä. Tällä snapchatista tallennetulla kuvalla halusin vain ilmaista omaa kielellistä ja henkistä turhautumistani, vaikka harjoittelua on takana vasta kaksi päivää.
Miksi turhautuminen? Siksi, että vaikka odotin jonkinmoista kielimuuria sairaalassa potilaiden ja hoitajien kanssa, en osannut aavistaa että osastolla, jossa tulen seuraavat viisi viikkoa työskentelemään ei ole oikeastaan ketään joka puhuu englantia.

Ensimmäisenä päivänä sairaalassa, joka oli siis torstai, tapasin osastonhoitajan, joka on siis ns. ohjaajani yhden toisen hoitajan kanssa. Aamu alkoi sillä, että osastonhoitaja tutustutti minut paikkoihin. Sairaalalla mahtaa olla hyvät resurssit, kun kerta heillä oli varaa pitää tulkkia mukana tällä esittelykierroksella (kyseessä oli siis nuori sairaanhoitajaopiskelija, mutta vähän kävi sääliksi kun hänkin oli ensimmäistä päivää harjoittelussa ja heti englannin tunnille joutui, hehe).
Edellisten opiskelijoiden kokemuksista osasin jo odottaa, ettei minulle suotaisi samanmoista vastuuta hoidollisesti kuin Suomessa, mutten osannut kuvitella että joutuisin päivän seisoskelemaan käytävällä ja miettimään, koska pääsee kotiin. Suoraan sanoen päivän päätteeksi oli niin pettynyt olo, että halusin vain kämpille nukkumaan ja nukkua sen viisi viikkoa!

Olen siis "Intensive care"-osastolla harjoittelussa. Pääosin osastolla on kirurgisia potilaita, eli heitä, joille on suoritettu jokin toimenpide. Tehotarkkailuksikin sitä voisi kutsua. Osastolla on 16 potilaspaikkaa, tällä hetkellä 13 potilasta. Aamuvuorossa on 6 hoitajaa, illassa 5 ja yössä 4. Tykkään hirveästi ideasta, ettei hoitajilla ole montaa potilasta per työvuoro. Varsinkin, kun aiemmissa harjoitteluissa on tottunut hoitamaan monia eri potilaita päivän aikana.


Perjantaipäivä menikin sitten paremmin, kun toinen ohjaavista hoitajistani "nakitti" minut hoitajalle, joka osaa muutaman sanan englantia. Näin jo hänen kasvoiltaan, kuinka hän yritti kertoa minulle mitä ripuli englanniksi tarkoittaa, muttei tiennyt sanaa. Onneksi se on melkein sama saksaksi ja englanniksi, niin oli helppo ymmärtää! Monet lääketieteelliset sanat ovat niin kansainvälisiä, että ne kuullostavat melkein samalta sanot sen sitten millä kielellä tahansa. Suomihan on sitten täysin poikkeus koska sanat "ripuli" ja "diarrhea" eivät oo toisia lähelläkkää.

Perjantaina pääsin toteuttamaan perushoitoa pääosin. Pesut ja kuivitukset tehdään osastolla sängyssä. Pesuissa käytetään vatia, jossa on saippuavettä ja pyyhkeitä pesemiseen. Se on mun mielestä outoa, koska osastolta löytyy kuitenkin iso suihkutila. Semmoisen käsityksen sain, että on hankala pestä potilaita suihkutiloissa, kun heillä on niin paljon letkuja ja muita osia, jotka eivät saisi kastua. Heillä ei myöskään ole lavitsaa (suihkusänky suomalaisittain). Yksityisyyttä sairaalassa ei kunnioiteta samalla tavalla kuin Suomessa. Huoneiden ovet ovat auki, kun esimerkiksi pesuja tehdään. Hoitaja saattaa pesuja tehdessään jutella huoneessa olevalle toiselle hoitajalle, joka tekee pesuja toiselle hoitajalle. En ymmärrä? Potilaiden välissä ei ole väliverhoa tai mitään. Intimiteetti unohdetaan kokonaan.

Jokainen potilas on monitoroitu, eli heidän verenpaine, syke, hengitystiheys ja hapensaanti näkyy reaaliajassa monitorilla, ja arvot kirjataan tasatunnein paperille. Heillä ei ole samanlaista kirjaussysteemiä koneella kuin Suomessa, joten kaikki tehdään kirjallisesti paperille. Letkuja löytyy siis sieltä sun täältä ja vaikka kuinka paljon. Ne hankaloittavat huomattavasti potilaiden siirtämistä paikasta A paikkaan B.

Erityisen positiivinen yllätys oli se, kun osastolla käytetään pelkästään nitriilihanskoja! Ja niitä osastolla käytetään kokoajan. Edellisiltä opiskelijoilta sain taas sellaisen kuvan, ettei niitä käytetä miltein ollenkaan. Mutta saan suojata itseni, mikä on mahtavaa!

Summa summarum, yhtä hoitajaa ja yhtä englantia puhuvaa lääkäriä lukuunottamatta (joka ei osastolla ole kuin muutaman tunnin päivästä) tunnen itseni erittäin ulkopuoliseksi. Hoitajien kasvoilta huomaa, etteivät he minua sinne erityisemmin halua. Ei se mua haittaa, kyllä mää ymmärrän. Ehkä ne mulle vielä lämpenee! Tai sitten täytyy opetella sitä saksaa.


No mut hei me mentiin Heidin kanssa tännään kaupungille ja pysähyttiin aivan mielettömän söpöön kahvilaan josta sai maailman sulosimpia ja ihanimpia kuppikakkuja! Otettiin molemmat yhet ja puolitettiin, saatiin vähä niiku kaks yhen hinnalla! Ne oli niiiin nameja. Semmoset pienet kuppikakut mitkä me ostettiin makso 2,50e. Isot kakkuset oli aivan huikeen isot. Valittiin meiän herkuiksi semmonen vihreätee-saksanpähkinä kuppikakku ja sitruuna-karamelli kuppikakku.





Voin vannoa, ettei ollu viimenen kerta kun käyn herkuttelemassa tuolla jotain aivan syntisen hyvää! Suosittelen tuota paikkaa lämpimästi kaikille kuppikakkuja rakastaville kanssaihmisille, jotka joskus eksyvät Weimariin.

Ens tiistaina mää meen taas töihin. Jospa silloin olis jo helpompaa! Nyt mää leppään viikonlopun yli ja vielä maanantainkin.

Soronoo!

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Hei, me lennetään!

Miksi minä kirjoitan tätä blogia? No siksi, koska opettaja käski. Kuulostipa tylyltä. En tarkoittanut sitä niin. Kirjoitan tätä siksi, sillä paraikaa vietän viiden viikon vaihtoelämää Weimarissa, Saksassa ja kirjoittelen sitten omasta näkökulmasta kokemuksia ja tuntemuksia jakson ajalta.
Olen Essi, halluisin sanoa olevani nuorempi, mutta olen 23-vuotias lähihoitajaopiskelija. Opiskelen Lahden diakonian instituutissa ja olen siis viimeisellä työharjoittelujaksolla täällä Weimarin pienessä hurmaavassa kaupungissa.
Millon saavuin? Eilen. Lähettiin ystäväni Heidi-Sofian kanssa iskän saattelemana Helsinki-Vantaan lentokentälle. Meidän lennon piti lähteä kello 12:30, mutta tottakai kun Saksaan lennettiin, niin lento oli sen 40 minuuttia myöhässä. Onneksi meillä molemmilla fiilikset oli jo jännät, niin aika meni nopiaa, vaikka piti muutama lisäminuutti odotella.
Mää vihhaan lentämistä, olen aina vihannu ja tulen aina vihhaamaan. Ei se sitten ennää haittaa kun lentokone on jo ilmassa, mutta nousut ja laskut saa mun verenpaineet kolmeen miljoonaan. Aina. Eikä turbulenssikaan kivaa ole.
No me päästiin Berliiniin ja sitten se totuus alkoi iskeä omaanki päänuppiin, että me ny ollaan kahestaan viis viikkoa, semmosessa kaupungissa jossa ei kumpikaa olla ikinä käyty! Kiitän universumin ylempää voimaa siitä, että molemmat tykätään matkustella ja tutustua uusiin kulttuureihin niin ehkä se pelko oli enemmänkin semmosta innostunutta pelkoa!

Lentokentältä me otettiin bussi Berliinin päärautatieasemalle. Tiedoksi sitten kaikille, että monesti bussikuskit ei hyväksy viienkympin seteliä, eikä lippuautomaateissa toimi kaikki pankkikortit. Mun ei toiminu, ja meillä oli vaan se viienkympin seteli. Joten tämän episodin takia me missattiin kaksi bussia. Hyvänä puolena oli se, että busseja lähti n. 5 minuutin välein sinne asemalle.
Bussit toimi Berliinissä tooooosi hyvin! Siellon semmoset kyltit, joista näkee, mikä pysäkki on seuraava ja vaikka kieli kuullostaa aivan erilaiselta, miltä ne sanat näyttää, niin me tampiotki osattiin jäädä oikeella pysäkillä pois! Varmaan osasyynä oli myös se, että Berliinin päärautatieasema on ehkä suurin rautatieasema, minkä oon IKINÄ nähny, joten se oli helppo huomata.

En ossaa sanoa, oliko se kahden bussin missaaminen syynä siihen, että Weimariin lähtö myöhästy niin paljon, mutta juna lähti Berliinistä 16:30. Eihän me lipusta osattu kattoa, että mihin vaunuun meiän piti mennä tai mitkä paikat meillä oli, koska kaikki oli saksaksi. Kiltti konduktöörileidi kuitenkin kertoi, että oltiin väärässä vaunussa ja että tämä kyseinen vaunu oli jäämässä Leipzigiin eikä olisi jatkanut Naumburgiin, jossa meidän olisi pitänyt vaihtaa junaa. Joten odoteltiin väärässä vaunussa sinne Leipzigiin asti ja vaihdettiin vaunua sitten juoksujalkaa että päästiin Naumburgiin.
Naumburgissa oli siis vaihto lähijunaan, joka vei meidät Weimariin. Tosi helppo vaihto, ehkä helpoin asia sitten lentokoneeseen nousun jälkeen. Ei tarvinnu ku kattoo numeroita ja lukea junan kyljestä sana "Weimar".
Ja vihdoin ja viimein me päästiin turvallisesti Weimariin! Kello oli vähä vajjaa puoli kaheksan kun päästiin Weimarin juna-asemalle. Meidän yhteyshenkilö oli vastassa meitä asemalla ja vei meidät meidän asunnolle, jossa vuokraemäntä oli vastassa! Erittäin mukava nainen!

Me hommattiin Heidin kanssa asunto Airbnb:ltä. Ainoa miinus-puoli tossa koko kämpänhommaamisprosessissa oli se, ettei tunnettu entuudestaan Weimaria, ja haluttiin kämppä kuitenkin hyvien kulkuyhteyksien läheltä. No semmonen juttu oli vielä että Airbnb:llä ne vaatii luottokorttimaksun tai Paypal-tilin, ja meillä kummallakaan ei ollut niistä kumpaakaan. Kiitos Heidin isille, joka auttoi meitä tässä asiassa!
Tää kämppä, jossa me yhdessä seuraavat viikot vietetään on oikein mukava, itseasiassa vuokraemännän asunnon kellarikerros. Meillä on täällä olohuone/makuuhuone, keittiö, eteinen ja kylppäri/vessa!


No mites sitten tännään? Aamulla kiltti vuokraemäntä tarjoutui viemään meidät meidän harjoittelupaikkaan, eli Weimarin sairaalaan. Saksalaiset tykkää sanoa Klinikum Weimar. Ja ei, Weimaria ei äännetä silleen niinku se kirjotetaan. Sairaalalla tavattiin meidän yhteyshenkilö, joka anto meille hienot nimikyltit, joita saadaan käyttää aina työpäivänä, että saadaan lounaalla henkilökunta-alennus. Ehkä hän anto ne myös siksi, että potilaat tietää meidän olevan harjottelijoita. Sairaala itsessään on erittäin suuri ja näin ensimmäisenä päivänä tuli paljon asiaa vaikkakin viivyttiin sairaalalla vain se 1,5 tuntia. Tämä päivä oli ns. "esittelypäivä". Sain tietää, minne osastolle menen, mutta kerron itse harjoittelusta sitten myöhemmin!
Tämä päivä on mennyt uuteen kaupunkiin totuttelemisessa. Weimar on reilu 60 000 ihmisen kaupunki, historiallinen, kaunis, värikäs ja pieneen kokoonsa nähden vilkas. Ihmisiä on joka puolella. Kadut ovat kapeita, mutta silti täällä on paljon autoja. Itte en kyllä kirveelläkkää lähtis auton rattiin!

Julkinen liikenne on ainakin päivän kokemuksella vielä suht. selkeää, eikä meillä ollut ongelmia suunnistaa sairaalalta takaisin keskustaan. Mutta keskustassa meillä ei ollu mittään hajua, missä se meiän kämppä olikaan! Yhden surkean ruokapaikan, monien väärien suuntien ja katujen jälkeen päästiin kuitenkin asunnolle vähän hengähtämään. Napattiin mukaan kamera ja suunnattiin takaisin Weimarin keskustaan, koska meidän piti saada ostettua ruokatarpeita ja muutamia muita juttuja! Pysähdyttiin matkalla kauniiseen ja lämminhenkiseen leipomokahvilaan, josta teki mieli ostaa ihan kaikkea. Onni meillä, että se ostelu jäi molemmilla yhteen leivokseen, but we'll be back! Mulla olis ollu siitä leipomostaki hirveesti kuvia, mutta ajattelin että tuo Heidin ilme kertoo kaiken olennaisen siitä leipomosta. 

Päästiin lähtemään leipomosta makeannälkä taltutettuna, kierreltiin ja kaarreltiin ja lopulta päädyttiin Atriumiin, joka on Weimarin suurin ostoskeskus. Se on verrattavissa Lahden Karismaan (vain lahelaiset ja siellä käyneet tietää). Siellä oli ruokakauppa ja sieltä me saatiin ruokaa! Siellä oli luonnollisesti muitakin kauppoja, kerta ostoskeskuksesta puhutaan, mutta siinä ruokakaupan vieressä oli semmonen "halppiskauneus"-kauppa, jossa oli koruosasto, jonne Heidi eksyi, vaikka menikin hakemaan sieltä käsidesiä. No ei kai se haittaa, ku ei kiire ollu.
Siinäpä oli tiivistettynä meidän matka ja ensimmäinen päivä Weimarissa! Vinkkinä sanoisin, että jos ostatte työkengät Suomesta, muistakaa ottaa ne mukaan. Ja varatkaa matkaan käteistä, sillä teidän kortit ei saata toimia suurimmassa osassa liikkeistä. Ja mieluiten pieniä seteleitä. Ja opetelkaa Saksaa, Weimarissa sitä osataan vain vähän. Tänäänki yksi vanha herrasmies tuli meille juttelemaan saksaa, kerrottiin kyllä neljään kertaan että emme me ymmärrä mitä sinä sanot, mutta hän tykkäsi jutella nii me sitten kuunneltiin outoja äänteitä ja vaikealta kuullostavvaa kieltä. Mun fiilikset on tosi odottavat, enkä malta oottaa tulevaa harjottelujakson alottamista huomenna!


Mää oon nytten tosi väsyny! Ajattelin ottaa kauneusunet, koska vanheneminen on syvältä.

Essi kuittaa!